Tässä miettiny paljon sitä, mikä tekee minun elämästä kivan elämän elää.
Tällä hetkellä pyörii vaan paljon negatiivisia ajatuksia. Miten mies ei osaa näyttää tunteita, ei sano rakastavansa tai edes välittävänsä. Kysyminen ei auta eikä se että kerron hänelle tarvitsevani tuollaista huomioo, ihan sanoin.
Myöskin Jumalan läheisyyden kaipuu ja oman seurakunnan löytyminen ahdistaa ja ehkä hiertääkin parisuhdetta. Mies pitää tätä ihme "hurahduksena". Loukkasi sunnuntaina kun mies tokaisi että ettekö työ mene sinme jeesustelemaan (olisi halunnut nukkua kotona rauhassa) yritin lapsi houkutella pyhäkoululla mutta pienemmät mieluummin jumittivat katsellen piirrettyjä.
Samalla tuntuu että itse olen tässä vaan se joka tuntee. Välillä pelkoa, tai no ehkä jopa päivittäin, milloin tuolle miehelle käy jotain koska ei huolehdi itsestään. Alan olla väsynyt pelkäämään ja tuntuu että olisi helpompi olla eriteillä jottei tatvitse koko ajan nähdä hänen huonoja elin tapojaan jotka houkuttelee ja viekottelee minuakin. Ja tällä tarkoitan lähinnä itsensä syömostä hengiltä.
Havahduin itse melkein vuosi sitten ja olen sen jälkeen terveellistänyt ja tasapainottanut kulutuksen ja energian saannin itselläni ja toivon että olen joskus normaali painoinen.
En voi kun rukoilla voimia yläkerrasta jotta saan itseni kuntoon ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana. Ehkä Taivaan Isä myös kertoo mitä muuta tällä elämälläni teen jotten tuntisi olevani koko ajan kahlittuna elämään josta toivo on hiipumassa. Toivo siitä paremmasta elämästä. Toivo siitä että minkin olen arvokas. Omana itsenäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti